sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

Lahjaporoa parempiin suihin

Saimme joululahjaksi puolikkaan poronvasan lihat (paisti, ulko- ja sisäfile, käristyslihaa, jauhelihaa, keittoluita). Siinäpä sitä on mistä kokkailla. Ihan joka viikonloppu ei kuitenkaan viitsi valmistaa pororuokaa, koska siinä voi piillä vaara, että rupeaa kasvamaan sarvet päähän ja tekee mieli jäkälää :)

Tänään tein poronkäristystä, joka on muuten myös yksi maailman helpoimmista ruuista.
Otin aamusella sulamaan puolen kilon köntin käristyslihaa. Itse asiassa lihan ei tarvitse sulaa kokonaan, vaan sen ruskistamisen voi aloittaa myös kohmeisena. Minun tapauksessa liha ehti sulaa läpikotaisin sauvakävelylenkkini aikana.

Panin pataan (teen poronkäristyksen aina Kokki-padassa liedellä) pari ruokalusikallista voita ja heitin lihat sekaan ruskistumaan, jonka jälkeen lisäsin suolan (2-2½ tl), maustepippurit (vähän kouran pohjalla) ja desin vettä. Oluttakin voi laittaa, mutta meillä ei nyt sattunut olemaan yhtään juomatonta kaljaa! Lopuksi muutama sekoituskierros ja käristys sai jäädä kypsymään noin tunniksi. Välillä kannattaa tsekata, että neste ei haihdu kokonaan taivaan tuuliin ja lisätä sitä tarvittaessa.

Kysyin Markulta, että syödäänkö käristys keitettyjen Lapin puikuloiden kanssa vai onko pottuvoi parempi vaihtoehto. Jälkimmäinen voitti äänestyksen 2-0.
Siispä tein perunamuusia viimeisistä Lapin puikuloista, jotka kypsyvät salamannopeasti. Säikähdin, että näinköhän saan yhtään muusia aikaiseksi, sillä kattilassa oleva mössö näytti muulle kuin keitetyille perunalohkoille.

Mutta pottuvoi niistä kehkeytyi, Markun mukaan taas maailman parasta sellaista. Minulla on kuulemma taito tehdä ilmavaa, kokkareetonta ja pehmeää muusia. Kiitokset. Tosin olen itse ihan samaa mieltä :))

lauantai 26. maaliskuuta 2011

Konstailematon Kynsilaukka

Käymme kohtalaisen usein ravintolassa syömässä, joka voi olla joidenkin mielestä elitististä, mutta ei meidän mielestä. Huvinsa kullakin.
Ruoka on mukava juttu ja vieläpä hyvin laitettuna erinomaista mahantäytettä.
Olemme rohkeita kokeilemaan uusia paikkoja, joihin palataan uudelleenkin tai mahdollisesti ei. Joukossa on toki ravintoloita, joissa olemme käyneet useinkin, mutta Helsingissä on yksi ravintola, jossa olemme käyneet kymmeniä kertoja koskaan kyllästymättä siihen.
Se on Kynsilaukka ravintola Garlic Punavuoressa (Freda 22) http://www.kynsilaukka.com/. Mielestämme Kynsilaukassa ei koskaan pety. Ruoka on hyvää, sitä on aina riittävästi ja palvelu on ensiluokkaista.
Ymmärtääkseni Kynsilaukassa saa ruokaa myös ilman valkosipulia ja toisaalta tarjolla on valkosipulijäätelöä!

Tämänkertaisella Kynsilaukka-käynnillä Markku käynnisti ateriansa nokkoskeitolla ("Kuumaa ja lempeää"), jonka mausta minä heitin varsin älykkään kysymyksen: "Maistuiko se nokkoselle?" Markku ei osannut vastata, koska hän ei kuulemma ole koskaan maistanut nokkosta au naturel!
Keitto oli kuitenkin hyvää.

Minulle alkupalalautasella tuotiin "Kutun kutsu" eli lämmintä vuohenjuustoa salaattipedillä, seassa viipaloitua mansikkaa. Namïnami.

Pääruoaksi minä valitsin "Ikuisen intohimon", joka on härän sisäseläkettä, papuja ja tummaa kastiketta - veikkaisin punaviinipohjaista. Valkosipuliperunoita tuodaan pöytään aina kulhollinen ja lisää saa pyydettäessä. Pyysin pihvin medium plussana ja sellaisena se tuli. Oi, että oli suussasulavaa.
Markun valinta osui poronlihavartaaseen, jota ei ollut painetussa ruokalistassa, vaan "erikoistarjouksena" listan liitteenä. Hyvin näytti sekin maistuvan  nuhanenäiselle pöytäseuralleni.

Ruoan kanssa joimme pullollisen ranskalaista (Bordeaux) punaviiniä. Viinilista vaihtuu jatkuvasti, joten tätä tarjoilijan suosittelemaa viiniä ei löydy listalta. Sopiva valinta liharuoalle. Tarjoilija dekantoi viinin karahviin, jotta pullon pohjalla ollut sakka saatiin erotettua viinistä. 
Viinipullon pohjalla olevaa sakkaa pidetään virheellisesti huonon viinin merkkinä, jota se ei suinkaan ole. Pulloissa kypsytettyihin viineihin syntyy sakkaa ikääntymisen myötä. Tottakai se on aika ikävää, jos saa sakat suuhunsa, mutta sen voi välttää juuri dekantoimisella.

Minä en käy Kynsilaukassa syömättä jälkiruoaksi lakkaohukkaita ja jäätelöä. Niin tein tälläkin kertaa mustan kahvin kera. Markun jälkiruoka on myös lähes aina sama: kahvi ja VSOP-konjakki!
Tiedäthän, mistä lyhenne VSOP tulee? Vielä Saa Ottaa Pikkusen! Ja oikeasti: Very Special Old Pale.

Ruokailun hinta suhteessa kokemukseen ja nautintoon oli kohdallaan, sanoisin jopa edullinen. Viinipullo maksoi kolmanneksen koko laskusta.
Taaskaan ei ollut kameraa mukana. Milloinkahan minä opin?

sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

Pyttipannujen Rolls Royce

Meillä on tallessa Hesarin ruokatorstain sivu marraskuulta 2005. Sivu on otsikoitu "Pyttipannu on äijäruokaa". Tarina pyttipannun historiasta ja maineesta on mielenkiintoinen. Pyttipannun ympärilläkin on omia koulukuntia ja pyttipannuseuroja, ja onhan ravintoloilla omia pyttipannuviikkojakin!
Pyttipannu on ollut 1800-luvulla tähderuokaa, "man tager hvad man hafver". Arkena syötiin sitä, mitä oli sunnuntailta jäänyt. Nykyään kiistellään ja hifistellään perunakuutioiden koosta ja siitä, että aloitetaanko valmistus raaoista vai kypsennetyistä perunoista.

Mutta asiaan. Hesarin juttu oli miehen mielestä parasta, mitä hän oli aikoihin lukenut ruokasivuilla.
Yksi ohjekin piirtyi hänen mieleensä ylitse muiden: Rydbergin pihvi, joka valmistetaan härän sisäfileestä, perunoista, sipulista ja maustetaan vain suolalla. Ei pippuria, koska pippuria lisäämällä lihan hieno maku ei pääse oikeuksiinsa.

Mies on muutaman kerran valmistanut Rydbergin pihviä, joka on siten hänen bravuurinsa. Yleensä mies ei ole ensimmäisenä tarttumassa kauhan varteen, mutta toki hänellä on muutamia spesiaaliruokia, joita kokkaa antaumuksella.
Sunnuntailounaaksi oli siis tarjolla Rydbergin pihviä.
Kahden hengen annokseen tarvitaan noin 400 g naudan sisäfilettä, joka onkin koko ruoka-annoksen kallein hankinta. Ilman sisäfilettä Rydbergin pihvi ei ole aito oikea. Lihakuutioiden lisäksi pannuun käytetään perunakuutioita, joita mies kypsensi hieman etukäteen ja viimeisteli ne pyörittelemällä voissa paistinpannulla yhdessä sipulisilpun kanssa. Ja mausteeksi vain suolaa.
Kiistanalaista on tarjotaanko Rydbergin pihvin yhteydessä kananmunaa vai ei. Meillä tarjottiin: minulle molemminpuolin paistettuna ja itselleen sunny side up.



Kylläpäs oli kuulkaatten hyvää. Lihan kypsyys oli loistava medium+ ja maku taivaallinen.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Keventävää kanakeittoa

Olin joskus takavuosina mukana Maikkarin Keventäjissä ja sainkin kevennettyä 12 kiloa, joista olen onnistunut kotiuttamaan suurimman osan takaisin.
Keventäjät on ihan ookoo-ohjelma, koska siinä saa syödä mitä haluaa, mutta sallittu kalorimäärä kyllä panee miettimään päivittäisiä ruoka-annoksia. Se siis vaatii kuria ja suunnitelmallisuutta, jota minulla ei tällä hetkellä ole.
Mielestäni yksi ehdoton juttu oli myös se, että tein töihin eväslounaan ja välipalat. Sillä tavalla välttyi lounasruokalan mahdollisilta houkutuksilta ja karkkikioskin suklaapatukoilta.

Keventäjien ohjeissa oli monia mainioita ruokia, mutta ehdottomasti useimmin olen tehnyt superhelppoa broiler-kasviskeittoa. Se valmistuu kolmessa vartissa ja on todella maukasta.
Keiton voi tietenkin tehdä marinoimattomasta broilerin filesuikaleista (300 g), mutta minä olen ostanut pari keskikokoista broikun rintafilettä kaupan grillitiskiltä ja pilkkonut ne.

Aluksi kuullotan sipulisilppua rypsiöljytilkassa, jonka jälkeen lisään litran vettä sekä purkillisen tomaattimurskaa. Seos saa kuumentua kiehuvaksi ennen kuin lisään sekaan pari kanaliemikuutiota ja noin 1½ desiä esikypsennettyjä kokonaisia ohrasuurimoita sekä ripauksen sokeria, koska keitoksessa on tomaattimurskaa.
Nyt keitos saa jäädä kiehua kopsuttelemaan vajaaksi puoleksi tunniksi.

Seuraavaksi lisään kattilaan kuutioidun broilerinlihan ja pussillisen kasvissuikaleita. Keitto saa kiehua edelleen 10 minuuttia. Lopuksi ripsautan mukaan vähän suolaa ja mustapippuria sekä timjamia.
Sitten maukas ja keveä kanakeitto on valmista syötäväksi.

Esikypsennän kokonaisia ohrasuurimoita isomman erän ja pakastan niitä pikkuerinä esimerkiksi tällaisia keittoja varten. Ohrasuurimnot ovat mielestäni oiva, ruokaisa lisä keitossa. Se on minun mielipide.

lauantai 12. maaliskuuta 2011

Harvinaista herkkua

Maksaruokaa tulee tehtyä ihan liian harvoin, siispä tämä harvinaiseksi herkuksi ristitty ruoka on maksakastiketta.
Tuumasin kyllä syödessämme, että meillä syödään kyllä useammin maksa- kuin makkarakastiketta, joka on inhokkini niinkuin muutkin makkaratsydeemit. Tähän blogiin on siis turha odottaa "makkaraosioa". Ei tule, sen vannon.
Maksakastikkeeni on ihan perinteinen: hyvälaatuista naudanmaksaa, porkkanaa, maustepippureita, vähän vehnäjauhoja, suolaa, vettä ja lopuksi loraus kermaa. Tällä kertaa heitin kehiin myös smetanan jämät.

Ostan maksaa vain palvelutiskiltä, en valmiiksi pakattuna. En tiedä miksi, mutta niin vain teen.
Aloitan kastikkeen tekemisen porkkanoista, jotka lisään pilkottuna kiehumaan yhdessä maustepippureiden kanssa. Seuraavaksi ruskistan maksaviipaleita voissa ja ripottelen päälle muutaman lusikallisen vehnäjauhoja.
Tässä vaiheessa keitos näyttää epätoivoiselle. Voiko tästä mössöstä syntyä jotakin herkullista?
Pyörittelen maksapalasia niin, että vehnäjauhot imeytyvät niihin, jonka jälkeen kaadan viereisestä kattilasta porkkanoiden keitinvettä paistinpannulle. Sekoittelen kastiketta siksi kunnes se näyttää tasaiselle ja kaadan koko seoksen kattilaan porkkanakuutioiden sekaan.
Maksakastike saa hautua hiljaisella "tulella" tunnin verran. Sinä aikana ehtii keittää pottuja tai tehdä vaikka pottumuusia, ihan oman mielen mukaan. Lopuksi vielä kastikkeeseen kermaa tai smetanaa oman maun mukaan.

Meillä maksakastike tarjoiltiin tällä kertaa Lapin puikulaperunoiden ja kevyesti sokeroitujen pakastepuolukoiden kanssa. Kylläpä piti olla hyvää.