Lappapuuro

Lappapuuro eli vispipuuro tai sofistikoituneesti vatkattu marjapuuro on kyllä harvinaista herkkua meidän huushollissa. Kyllä minä olen tätä tehnyt, mutta en lähimuistini rajaamalla alueella.
Lappapuurossa on mielestäni jotakin retroa, vaikkakin sitä näyttää eineksenä kaupan hyllyillä olevan.

Anoppi kyseli, että mitä marjoja meille voisi tuoda. Sanoin, että kokonaiset puolukat ne olisivat niin hyviä vaikkapa puolukkapiirakkaan - niinkuin minä sitä joskus tekisin, haha. Anoppi vaikeroi langan toisessa päässä, että voi voi kun hän on muusannut kaikki puolukkansa.
Mutta niin vain meille ajautui kokonaisia puolukoita muutama pussillinen. Muusatut puolukat olivat palautuneet alkuperäiseen muotoonsa matkalla Kuusamosta Helsinkiin!

Isäni tuli meille sunnuntailounaalle ja hänen toiveensa mukaisesti tein karjalanpaistia isooooon padallisen ja pottumuusia Lapin puikuloista. Näiden perinteisten herkkujen jälkiruokana tarjosin ouulaisittain lappapuurua, sokeria ja maitua.

Keitin litran vettä ja puoli litraa KOKONAISIA puolukoita. Siivilöin puolukankuoret pois, vaikkakin niistä tulisi puuroon mukavasti kuitua. Halusin tasaväristä puuroa, en pilkullista.
Puolukkamehuun 1½ desiä sokeria ja saman verran mannaryynejä (vähempikin riittää).
Puuro sai hautua vartin verran, jonka jälkeen se joutui jäähylle parvekkeelle.

Muistan lapsuudesta, että lappapuurokattila vietiin ulos hankeen jäähtymään. Täällä Lauttasaaressa mahtaisivat lokit syödä puurot ja vellit, jos ne jättäisi taivasalle jäähtymään.

Vaaleanpunainen lopputulos syntyy vatkaamalla jäähtynyt puuro kuohkeaksi.

Puolukat kiehumassa - näyttää ihan sienelle

Valmis puuro jäähyllä, mutta ei epäurheilijamaisesta käytöksestä

Pinkki lopputulos

Uudet tuttavuudet: granaattiomena ja ankanrinta

Tein taas sen, mitä kenenkään ruokavieraita emännöivän tai isännöivän ei kannattaisi tehdä: tarjota jotakin sellaista, mitä ei ole etukäteen koeponnistanut! Se on vähän kuin keittiöihmisen harakiri.

Tarvitsin granaattiomenasalaattiin, yllätys yllätys, granaattiomenaa, jota en ollut itseasiassa koskaan edes havainnoinut kaupassa.
Käännyin kaikkitietävän ja kokeneen sisareni puoleen kysyäkseni, että minkälainen g-omena kannatta ostaa ja miten ne siemenet poistetaan. Sain neuvon, että jos tarvitsee yhden hedelmän, kannattaa silti ostaa kaksi :), koska toinen voi olla ihan mätä. Ja hedelmän tulee kuulemma joustaa pinnasta IHAN vähän eli kivikovaa ei kannata ottaa. Ja hedelmä halkaistaan poikittain, ei pystysuunnassa.

No, ostin kaksi granaattiomenaa, jotka eivät olleet ulkoisesti valioyksilöitä (niissä oli pilkkuja!), mutta jo ensimmäisessä avaamassani hedelmässä sisus oli kunnossa. Siemenien poistaminen oli melkoisen sotkuista hommaa ja varoituksen sananenkin on paikallaan granaattiomenan mehu on tosi värjäävää. Eli vaaleissa vaatteissa ei kannata ryhtyä puuhaan.

Granaattiomenasalaattiin tarvitsin siementen lisäksi rucolaa, punasalaattia ja paahdettuja pinjansiemeniä. Salaatinkastikkeen tein oliiviöljystä, limemehusta, g-omenan mehusta, suolasta ja pippurista. Salaatti toimi petinä paistetuille kampasimpukoille.

Paistettuun ankanrintaan tarvitsin ankkaa. En tiedä oliko tämä ankka Roope, Aku tai Iines, mutta hyvää se oli.
Kyselin lihamestarilta, että kuinka paljon lihaa pitää varata per ruokailija. Hän ehdotti, että tarjoaisin ankanrinnan siivutettuna enkä suinkaan kokonaisena könttinä itse kullekin. Tällä periaatteella neljälle aikuiselle riitti kolme rintafilettä.

Ankanrinnan nahkapuolelle tehdään ristiviillot ja rintafileet laitetaan nahkapuoli alaspäin KYLMÄLLE pannulle. Heti kohta rintafileistä alkaa irrota rasvaa, jossa lihakimpaleet saavat paistua noin 3 minuuttia per puoli.

Vähän tärähtänyt kuvaa, ehkä myös kuvaaja!

Pannulla paistamisen jälkeen ankanrinnat kääritään folioon ja annetaan muhia uunissa (200C) noin vartin verran, jonka jälkeen liha leikataan vinottain viipaleiksi.
Ankanrinnan tulisi jäädä roseksi - minulla "väritys" ei ollut napakymppi, mutta maukasta oli silti!

Ankanrinnan kanssa tarjosin risottoa sekä kesäkurpitsasta ja punasipulista loihtimaani lisäkettä. Kastikkeen tein punaviinistä, sipulista, ankan paistoliemestä, parista lusikallisesta portviiniä, voinokareesta ja pikku lorauksesta balsamiviinietikkaa.

Mokkapaloja

Mokkapalat on varsinainen retroherkku! Kaiken lisäksi rakkalla lapsella on monta kutsumanimeä: mokkapalat, mokkaruudut, mokkaneliöt tai olenpa kuullut sitä kutsuttavan "piristykseksi" kuorrutteen päälle "piristeltävien" nonparellien vuoksi!

Löysin 80-luvulla tekemästäni reseptikirjastani mokkapalojen ohjeen, johon en ollut kirjoittanut pohjataikinan paistolämpöä. Se piti käydä vaklaamassa netistä.

Vatkasin kaksi kananmunaa ja kaksi desiä sokeria vaahdoksi. Lisäsin muna-sokerivaahtoon kahvikupillisen (niin ohjeessa sanottiin) luomukevytmaitoa sekä jauhot, joihin olin sekoittanut 2 tl leivinjauhetta ja 1 ruokalusikallisen kaakaojauhetta (van Houten). Lopuksi kaadoin taikinaan 150 g sulattettua voita. Muutama pyöräytys ja pohja oli valmis paistettavaksi (200 astetta ja noin 15 min).

Hieman jäähtyneen pohjan päälle levitetään tomusokerista (200 g), sulatetusta voista (4 rkl), vahvasta kahvista (4 rkl), kaakaojauheesta (1 rkl) ja vanilliinisokerista (2 tl) sekoitettu kuorrutus. Ja kaiken kruunaa nonparellit.

Mokkapalat on todellista herkkua. Miksipä ei olisi? Tuollainen sokeri- ja voimäärä vie kielen taatusti mennessään.

Tumma suklaavaahto

Tumman suklaavaahdon tekemiseen oli kaksi syytä:
1. piti keksiä joku helppo äkkimakea jälkkäri, jonka jaksaisi vielä nauttia alkupalan ja pääruoan jälkeen
2. valmistukseen käytetään portviiniä, jota minulla sattuin olemaan taannoisen Portugalin matkani ansiosta.

Ohjeen nappasin uusimmasta (7/2012) Glorian ruoka&viini -lehdestä.
Siispä hommiin. Ostin Fazerin tummaa suklaata (80 g), jonka sulatin vesihauteessa. Sulatetun suklaan joukkoon lisäsin pari ruokalusikallista portia ja kolme ruokalusikallista tomu- eli pölysokeria.
Tässä vaiheessa meinasi mennä usko jälkiruoan helppoudesta. Mössöhän jähmettyi ihan kivikovaksi eikä se notkistunut edes ruokalusikallisella voita!!! IIK!
Ajattelin, että voihan elämän kevät, miten tästä saa vaahtoa? Mutta mutta. Minähän en ollut lisännyt seokseen vielä kolmea munankeltuaista, joiden avulla tumma suklaavaahto sai arvoisensa ulkomuodon. Ja hyvääkin oli kuin mikä.