Katkarapupiirakka

Itsenäisyyspäivän aattoillaksi pyöräytin perinteisen katkarapupiirakan. Saattaa olla, että alkuperäinen resepti on Kodin Kuvalehdestä, en muista eikä kopiossakaan näy lähdettä.
Olkoon mistä on, mutta resepti on yksinkertainen, mutta silti erilainen. Olen varioinut piirakkaa esimerkiksi porotäytteellä, jolloin olen tillin sijaan käyttänyt persiljaa sekä lisännyt purjoa ja paprikakuutioita.

Piirakan pohjaan tarvitaan 125 g huoneenlämpöistä voita, 3½ desiä rouheisia sämpyläjauhoja (juuri jauhoissa on se juju!), ½ tl leivinjauhetta, desilitra juustoraastetta ja puoli desiä kylmää vettä.
Pohja-ainekset nypitään taikinaksi, joka painellaan piirakkavuoan pohjalle ja reunoille.

Pussillinen (180 g) sulatettuja katkiksia levitetään pohjan päälle.
Täytteen ainekset (purkillinen (2½ dl) 3-juustoa ruokakermaa, 3 kananmunaa, 100 g maustettua tuorejuustoa, 1 tl sitruunapippuria, 1 tl suolaa, runsaasti tillisilppua, 2 dl juustoraastetta) sekoitetaan keskenään ja seon kaadetaan katkarapujen päälle.
Täytteeseen käytettävän tuorejuuston voi valita oman makunsa mukaisesti. Minulla oli tällä kertaa tilli-versio, joten toivottavasti tilli ei hypi silmille piirakasta, koska sitä tuli mukaan myös tuoreena.

Piirakka paistetaan ensin 200-asteisen uunin alatasolla pohjan kypsymisen varmistamiseksi noin 10 minuuttia ja sen jälkeen uunin keskitasolla 15-20 minuuttia. Piirakan pinnan pitää saada kunnolla väriä.

Rouheisista sämpyläjauhoista tulee piirakkaan kunnolla suutuntumaa sen sijaan, että pohjan tekisi tavanomaisesti vehnäjauhoista. Tämä versio tuntuu reilusti suolaiselle suupalalle!

Kolmannella uuniin: yy-kaa-koo--- uuniin!

Keskikohta kaipaisi ihan snadisti lisää väriä, mutta tuskin se raaka on

 

 

Katkarapupiirakan huuhteluaineeksi valitsin myös vanhan tutun: Koonunga Hill Chardonnay. Vanha tuttu siksi, että silloin ennen kuin viinit olivat arkipäivää (joskus 90-luvun alussa), Koonunga Hill oli yksi suosituimmista valkkareista ja niin eksoottinen - australialainen.
Penfoldsin Koonunga Hill -viinitarha sijaitsee Barossa Valleyssa lähellä Adelaidea. Olemme käyneet Barossassa, muttei Penfoldsilla.

Kurpitsakeitto

Olen todellinen soppatykki!
Illastimme taannoin siskoni luona ja hän kertoi suunnitelleensa alkuruuaksi kurpitsakeittoa, mutta valitettavasti kaupassa ei ollut ollut juuri sillä kertaa kurpitsaa. Meidän oli tyytyminen Vitello tonnatoon (namskis)!

Minäkin vähän epäilin, että niinköhän löydän enää marras-joulukuun vaihteessa kurpitsaa lähikaupoista. Oletan sen olevan sesonkituote, jota on tarjolla vain Halloween-aikoihin. Paikallisessa S-marketissa ei ollut jälkeäkään kurpitsasta. Tsekkasin vielä viereisen K-supermarketin tarjonnan ja olin jo viittä vaille luovuttamassa, kunnes huomasin ison laatikollisen metsästämiäni myskikurpitsoita (engl. butternut). Kauppareissu pelastettu.

Kurpitsakeiton valmistaminen on helppoa kuin heinänteko, varsinkin nykyisellä traktorinmunatekniikalla - siis se heinänteko. Haastavin osuus on kurpitsan esivalmistelu eli  paahtaminen uunissa. Mitäkö haastavaa siinä paahtamisessa on? No, se aika!

1 myskikurpitsa (noin kilo, minun painoi 1,3 kg)

1 punainen chilipaprika

peukalonpään kokoinen pala tuoretta inkivääriä

oliiviöljyä

2 valkosipulinkynttä

1 reilunkokoinen sipuli

6 dl vettä

1 kasvisliemikuutio

2 dl kermaa

ripaus muskottipähkinää

suolaa maun mukaan



Kuvasta puuttuu sipuli ja tuo kurpitsa näyttää ihan takapuolelle!



Aluksi halkaisin kurpitsan ja poistin siemenet. En leikkinyt tällä kertaa marttaa ja puhdistanut&paahtanut siemeniä myöhempiä tarpeita varten, vaan heitin ne roskiin.
Lohkoin kurpitsapuolikkaat ja silppusin sekä inkiväärin että chilin ja pyörittelin aineksia oliiviöljyssä.

Paahtamista vaille

Sekoitus sai paahtua uunissa reilun tunnin, jonka jälkeen irrotin (lusikoin) kurpitsalihan kuorista. Kuullotin kattilassa hienonnettua valkosipulia ja tavallista sipulia, joiden joukkoon lisäsin kurpitsamassan, veden ja kasvisliemikuution. Keitos sai hautua miedolla lämmöllä puolisen tuntia, jonka jälkeen surautin massan tasaiseksi sauvasekoittimella.
Lopuksi kaadoin sekaan purkillisen kuohukermaa ja maustoin keiton muskottipähkinällä sekä suolalla.

Keitosta tuli samettisen pehmeää ja täyteläistä. Ehkä paahdettu pekonisilppu antaisi annokselle viimeisen silauksen, mutta menee se ilmankin.

Thaimaalainen kanakeitto

Työpaikan lounasravintolassa oli taannoin thaimaalaista kanakeittoa ja se oli hyvää! Päätin yhdistää sekä työpaikkaruokalan kokemuksen että uumoilla jo tulevaa aurinkolomaa ja testata saavutanko saman makunautinnon kuin töissä tai pääsenkö jo aikamatkalle polttavan auringon alle.

Netti on pullollaan thaimaalaisen kanakeiton ohjeita. Päädyin thaimaalaiseen Tom Khaa Kaihin eli kookos-kanakeittoon.

Tom Khaa Kain ainekset (oikean alakulman lasissa fariinisokeria)

Valmistelin kaikki keiton ainekset etukäteen, koska itse kokkaamisessa ei mene kuin vajaa puoli tuntia. Porkkanat suikaloidaan, inkivääri raastetaan (minä silppusin sen pieneksi), sitruunaruoho silputaan ja valkosipuli hienonnetaan. Poistin chilipaprikoista siemenet ja viipaloin ne. Niinköhän olisi tullut keittoon topia, jos en olisi poistanut siemeniä?

Paistoin broilerisuikaleet oliiviöljyssä ja lisäsin mukaan inkiväärin, sitruunaruohon, valkosipulin ja porkkanasuikaleet. Kääntelin aineksia hetken kuumassa kattilassa. Sen jälkeen heitin kattilaan leikatut chilipalaset, puoli kourallista kaffir-limetin lehtimurskaa, ruokalusikallisen fariinisokeria, puoli litraa vettä, yhden kanaliemikuution ja purkillisen kookosmaitoa.

Tässä vaiheessa tuoksu oli jo huumaava. Annoin keitoksen kiehua hiljalleen noin 20 minuuttia. Minulla ei ollut kalakastiketta(!), jolla ohjeessa suositeltiin keitto viimeisteltävän, joten lisäsin hippusen suolaa ja runsaasti tuoretta korianteria koristeeksi.

En päässyt vielä Malakan niemimaan tunnelmiin, mutta aika lähelle. Eihän kukaan ole seppä syntyessään.

Beaujolais-Villages Nouveau

On siitä appiukostakin ollut jotakin hyötyä! Olen oppinut häneltä, että vuosittain marraskuun kolmantena torstaina tulee myyntiin uuden sadon Beaujolais Nouveau (​[bo.ʒɔ.lɛ nu.vo] tai posiolaisittain vain posolee nuevo).

Beaujolais Nouveau valmistetaan gamay-rypäleestä ja on todellakin ns. uuden sadon viiniä, jota on käytetty vain muutamia viikkoja ennen kuin se pullotetaan ja lennätetään Beaujolaisista Ranskasta ympäri maailman maisteltavaksi.
Beaujolais Nouveaun takia alueen muut viinit eivät saa osakseen sellaista hypetystä, jota ehkä kaipaisivat.

Lueskelin netistä arvioita tämänvuotisesta tuotteesta ja päädyin siihen lopputulokseen, että Beuajolais Nouveau -makuja on monenlaisia. Joku moitti vuoden 2013 viiniä vesitetyksi litkuksi, toisen mielestä se oli yllättävän hyvä siihen nähden minkälaiset olosuhteet Beaujolasissa oli tänä vuonna.
En lähde kertaamaan kenenkään arvioita, vaan kerron omana suutuntumana, että hyvästi viilennettynä kelpo tuote sellaisenaan. En yrittänytkään nauttia sen kaverina mitään syötävää, mutta rohkenen väittää, ettei se olisi huono valinta kinkullekaan.

Juuressosekeitto

Olen ollut viime päivinä varsinainen martta. Ensin minua harmitti, että jääkaappiin oli jäänyt puolikas purkillinen kermaa. Hyvää kermaa, ei kai sitä raaskisi heittää poiskaan. A vot, mutta minähän pyöräytän kahdeksan (8) valkosuklaa-mustikkamuffinssia, joiden taikinaan desi kermaa on kuin nyrkki silmään :-D
Seuraavaksi jääkaapista löytyi puolikas pala hiivaa! Tässä taloudessa kaikkea on käytetty vain puolet. No, tämä kätevä emäntä leipoi pellillisen sämpylöitä. Eikä tässä vielä kaikki.

Viimeiseksi ja melkeinpä haasteellisimmaksi osoittautui vajaa (HUOM! yli puolet) purkki ranskankermaa. Mihin minä sen tunkisin? Aivan kuin taikaiskusta keksin, että sehän uppoaa juuressosekeittoon kuin kuuma veitsi voihin.
Juuressosekeitto on keitoista helpoin, ja on muuten edullista -  marttahengessä. Minulle ainoa ponnistus kokkaamisessa oli se, että juurekset piti käydä erikseen ostamassa. Niistä ei ollut jäänyt puolikkaita jääkaappiin!

400 g porkkanoita

200 g lanttua

200 g juuriselleriä (ah, sitä huumaavaa tuoksua!)

100 g palsternakkaa

100 g sipulia

2 kpl valkosipulinkynsiä

1½ litraa vettä

3 kasvisliemikuutiota

mustapippuria

muskottipähkinää

suolaa maun mukaan (liemikuutioissa on jo suolaa)

1½-2 desiä ruokakermaa (minun tapauksessa ranskankermaa)

persiljasilppua (sitäkin oli puntin jämä jääkaapissa)

 

Pilkoin kuoritut juurekset ja lisäsin ne kiehuvaan veteen. Samaan syssyyn menivät pippuri ja muskottipähkinäkin. Annoin keitoksen kiehua noin 20 minuuttia, jonka jälkeen surautin keiton tasaiseksi soseeksi ja lisäsin kerman.

Annoin vielä muhia viitisen minuuttia ja kattilallinen juuressosekeittoa oli valmiina.

Ranskankerman pitäisi kestää kuumennusta, mutta valitettavasti minun keitoksessa se näyttää "erottuvan". Varmaan joku kemiallinen reaktio, mutta ei sitä huomaa sen jälkeen, kun keitto on syöty.

 

 

Sotkuinen kattila, mutta se on sivuseikka

 





Ässä hihasta

En tiedä, mikä päähänpisto minulle tuli, mutta minun oli pakko kokeilla ässien leipomista.
Ystäväni Matun kaneliässät ovat suussasulavia, mutta toisaalta ihanan rapsakoita. Työkaverillani Vuokollakin taitaa olla sama ohje, koska hänenkin tarjoamat ässät vievät kielen mennessään.

Pyysin Matulta ohjetta ja paluupostissa tuli "Vilman ässät"-resepti. No, minä muutin nimeksi Matun ässät, vaikka kyllä ne nyt ovat minun ikiomia!

Taisin haukata liian ison palan kerralla.

Taikina on helppo juttu: 250 g voita ja 125 g sokeria vaahdotetaan, sekaan heitetään yksi muna ja lopuksi 375 g AnniHelena-venhäjauhoja, joihin on sekoitettu 1 tl vaniljasokeria, ½ tl soodaa ja ½ tl leivinjauhetta.
Sitten vaan pyöritellään taikinapötköjä, jotka kieritellään sokeri-kaneliseoksessa ja väännetään pellille ässäksi.
Leivonnaiset paistetaan 200-asteisessa uunissa kauniin ruskeiksi.

Matu kertoi loihtivansa annoksesta 85 ässää, mutta kyllä minun käsiala oli niin laajakaarista, että sain hädin tuskin 55 S-kirjainta ja nekin kaikki enemmän tai vähemmän rumia. Ei onnistunut, ei.
Saattaapi olla, että tilaan ässät tarvittaessa reseptin omistajalta.

Joku näistä on varmasti suhuässä!

Harvat valioyksilöt

Pulled pork eli nyhtöpossu

Yksi viime aikojen trendieväistä on ilman muuta pulled pork eli ylikypsä sianliha, jolle on annettu myös hassunkurinen suomenkielinen nimi NYHTÖPOSSU. Sinänsä ei ole kyse kovinkaan erikoisesta ruoka-aineesta, joka on pitkään haudutettua sianlihaa. Vitsi taitaakin piillä kastikkeessa, jossa liha muhii.
Ylikypsää possunlihaa käytetään esimerkiksi hampurilaisten täytteenä, mutta kyllä se maistuu ilman sämpylää ja muita hampurilaisen tykötarpeita, vaikkapa tumman riisin ja salaatin kanssa.

Nyhtöpossu jäi kaikumaan päähäni ahkerimman kommentoijani Aili Inkelin hehkutuksesta. Hän oli kokannut sitä - varmaan puolikkaasta possusta - ja vannoi, ettei parempaa evästä ole olemassa.
Etsiskelin netistä reseptejä ja mietin, että näinkähän tykkään koko jutusta, mutta saamani vaikutelma ei antanut mielenrauhaa ennen kuin kokeilisin sitä.

Menin toiveikkaana kauppaan ja pyysin porsaanlapaa, kiitos. Palvelutiskin nuori herra kysyi, että olenko mahdollisesti valmistamassa Hesarin Ruokatorstai-liitteessä ollutta vietnamilaista possunliharuokaa. Vastasin, että en ole, vaan olisin tekemässä nyhtöpossua. No, siihen sopii kyllä myös kasler, sanoi nuori mies. Siispä reilu kilon köntti kasleria pakettiin ja mars kotiin.

Päädyin Puolialastoman kokin kastikkeeseen, johon laitetaan 2 dl siirappia, ½ dl fariinisokeria, 2 dl sweet chili kastiketta, desilitra riisiviinietikkaa (jota löytyy sushitarvikkeiden lähimaastosta), desi soijakastiketta, tuoretta inkivääriä raastettuna sekä yksi valkosipulin kynsi hienonnettuna.
Ensivaikutelma seoksesta oli hämmentävä, mutta en antanut senkään vielä lannistaa minua.

Hieroin kaslerin kylkeen suolaa ja mustapippuria, laitoin lihan pataan ja reilun puolet kastikkeesta perään. Kääntelin vielä lihakimpaletta kastikkeessa niin, että se varmasti sai jokaiselle kyljelleen tasapuolisesti mausteita. Jos minulla olisi kannellinen pata, olisin laittanut kannen päälle, mutta kun ei ole, piti tyytyä foliokanteen.

Aluksi (n. 2 h) uunin lämpötila oli 150C, sitten laskin lämpöä 110 asteeseen ja annoin lihan muhia uunissa kaikkiaan varmaankin 5½ - 6 tuntia.

Nyhtöpossu viimeistellään nyhtymällä liha säikeittäiseksi ja sekoittamalla loput maustekastikkeesta nyhdöksen sekaan.

Tässä sitä sitten on - nyhdettynä

Tarjoiluehdotus

Toisen kerran päätin etsiä porsaanlapaa käsiini ja onnistuinkin siinä. Ostin 1,3 kilon köntin ja tein ihan samat rituaalit kuin edelliselläkin kerralla. Tulos vaikutti aivan yhtä onnistuneelle kuin koeponnistuskin.

Juuri uunista nostettu kypsä possunlihaköntsä

Tämä on oikein mainio tapa laittaa ruokaa. Ei tarvitse seisoa hellan ääressä koko ajan, vaan voi puuhastella yhtä sun toista niiden tuntien aikana, jolloin liha on uunissa. Eikä maksa paljon.

Tein nyhtöpossusta kolmen ruokalajin illalliselle alkupalaksi minihampurilaiset, joiden sämpylätkin olin itse omin pikkukätösin leiponut. Olivat vieraiden(kin) mielestä ensiluokkaisen maukkaita.

Eikös olekin nättejä kuin sika pienenä!


 

Pulled pork rules!

Oppia ikä kaikki - we live and learn

Olen saanut blogistani kahdenlaista palautetta:

• sekava blogi, jossa ei ole kunnon reseptejä!
• blogissa käytetty fontti on hanurista.

Jälkimmäisestä viisastuneena tai palautteen perusteella muutin fontin omasta mielestäni yksitoikkoisemmaksi, mutta toivottavasti paremmin luettavaksi.
Tunnustan kyllä itsekin, että miniläppärillä matkoilla blogia tihrustaessani olen kironnut käyttämäni fontin kadotukseen. Nyt se on vaihdettu.

Toiseen palautteeseen en aio vastata niin, että ryhdyn kirjoittamaan keittokirjaa tai ruokatorstain reseptejä. Höpöhöpö.
Tämä blogi kertoo hyvästä ruokahalusta, toivottaa hyvää ruokahalua ja herättelee hyvään ruokahaluun niin, että lukijalle itselleen jää kuitenkin etsimisen, lukemisen, kokemisen, kokeilemisen, kokkaamisen, maistelemisen ja nauttimisen vaiva.

Ravintola Pastis

Ravintola Pastis, joka oli jossakin lehtiartikkelissa mainittu jopa tämän vuoden parhaaksi helsinkiläisravintolaksi, on ollut pitkään "Haaveissako vain oot mun" -listalla.
Pastikseen on törkeän pitkät jonot, joten sinne ei pääse noin vain ex tempore.

Ravintola Pastis sijaitsee Pikkuroballa (Pieni Roobertinkatu) Helsingissä ja on vuoden 2012 ravintolaksi valitun Murun pikkusisko tai -veli. Ravintolassa on 40 asiakaspaikkaa ja se edustaa klassista ranskalaista bistrotyyliä.

Varasin pöydän Pastikseen neljälle (4) hengelle ja vasta sen jälkeen heitin kysymyksen kälylle ja hänen miehelleen, että lähtevätkö messiin? Ei tarvinnut kahta kertaa pyytää.
Marssimme lokakuisena lauantaina suurin odotuksin kohteeseemme. Tupa oli täynnä jo klo 17.30! Julkkiksiakin oli paikalla.

Käly valitsi alkuruuaksi etanoita, jotka tarjoiltiin ei-niin-tyypillisessä etanapannussa. Mies päätyi tartar-pihviin, josta myöhemmin vitsiniekkana aikoi valittaa ("Minun alkuruoka oli raaka!"), muttei onneksi tehnyt sitä.
Kälyn mies ja minä nautimme kauden antimista eli sinisimpukoita talon tapaan. Valitettavasti simpukat olivat haaleita.

Maritan etanat

Kuvakulma ei anna ehkä oikeutta tartarille :-)

Haaleita simpukoita

Alkuruokien kanssa nautimme loirelaisesta valkoviinistä, mutta ei mitään havaintoa viinin nimestä. Muistan toki, että viinin tuoksu ei antanut odottaa mitään ennenkokematonta, mutta yllättäen se olikin maultaan mitä mainiointa.

Pääruokavalinnat menivät niin, että mies herkutteli talon makkaralla ja punakaalilla. Kälyn miehellä oli naudan kuvetta ja bearnaiséa. Kälyn ja minun kiduksiin loikki kaniini dijon-kastikkeessa.
Lisäkkeeksi tilasimme yhteistuumin maalaisranskalaisia.
Pääruuat olivat maistuvia ja meheviä, mutta ei mitään übererikoisuuksia.

Markun makkarat

Kuvepaisti

 

Kani

 

Pääruokien kyytipojaksi ystävällinen tarjoilija suositteli bordeauxilaista Bad Boy -viiniä, joka oli ranskalaiseksi punkuksi erinomainen.

Ravintola Pastiksen tunnelma on välitön ja juuri sellainen bistromainen eli ei turhan tärkeä. Palvelu pelasi, henkilökunta oli nuorehkoa, mutta taitavaa ja huumorintajuista.
Arvioimme kotimatkalla kokemuksemme ja keskiarvona Pastis sai meiltä ysin (9). Simpukoiden haaleudesta putosi vähän pojoja ja loppumiinus ehkä siitä, ettei se ollut veret seisauttava kokemus. Suosittelemme silti!

Lopuksi on mainittava,että emme nauttineet Ravintola Pastiksessa pastista, tuota eteläranskalaisten ... ja ehkä muidenkin ... lempijuomaa. Pastis on ranskalainen anisviina,johon tarjoillessa lisätään vettä, jolloin se muuttuu valkoiseksi.ja läpikuultamattomaksi.
Suomessa pastista saa Pernodina tai Ricardina.

Valkosuklaa-mustikkamuffinssit

Mestarisuperleipurisisareni teki pyynnöstäni minulle valkosuklaa-mustikkamuffinsseja (tai kuppikakkuja) työpaikalle vietäväksi. Tarjosin siellä nimittäin synttäripaakkelsit lokakuun alussa.

Työkaverit kiittivät kilvan herkullisia leivonnaisia ja ihmettelivät, että onpas siskoni varsinainen virtuoosi. Jakelin siinä samalla Kotona tehtyä -blogin osoitetta, että voivat käydä kuolaamassa kaikkia herkkuja siellä.
Minulle tehtyjen muffinssien kuorrutukset oli värjätty pyynnöstäni erivärisiksi. Oli keltaista, vihreää, sinistä, oranssia ja vaaleanpunaista. Valitettavasti minulla ei ole kuvaa niistä.

Muffinssit olivat niin hyviä, että rohkaistuin itsekin kokeilemaan onneani. Tein miniannoksen eli vain 8 kappaletta, johon tarvitaan  75 g voita, 1 dl sokeria, 1 kananmuna, 2 dl vehnäjauhoja, ½ rkl leivinjauhetta, 1 tl vanilliinisokeria, 1 dl kermaa, 50 g valkosuklaata ja vähän mustikoita.

Huoneenlämpöinen voi ja sokeri vaahdotetaan. Kananmuna sekoitetaan joukkoon hyvin sekoittaen. Sen jälkeen kuivat aineet, kerma ja lopuksi suklaarouhe.

Taikina jaetaan muffinssivuokiin. Taikinan keskelle painetaan pieni kolo, johon marjat laitetaan. Lopuksi vielä kerros taikinaa marjojen päälle. Muffinsseja paistetaan noin 25 minuuttia 175-asteisessa uunissa.

Kuorrutukseen tarvitaan 50 g notkeaa voita, 100 g maustamatonta tuorejuustoa ja puolisen desiä pöly- eli tomusokeria. Kuorrutemassa pursotetaan muffinssien päälle.

Pissaladiére eli eteläranskalainen sipulipiirakka

Taannoisen Nizzan matkani innoittamana etsin  netistä pissaladiéren reseptiä ja loppujen lopuksi päädyin Rouva Raadelmasta -sivuilta löytyvään ohjeeseen. Se myötäilee Sikke Sumarin ohjetta, mutta en enää muista miksi en valinnut Siken reseptiä, vaan tämän, johon tehdään murotaikinapohja.

Pissaladiére (äännetään: pisaladjɛʁ) on todellakin eteläranskalainen sipulipiirakka, jota nautitaan alkupalaksi, välipalaksi, huikopalaksi tai milloin ikinä mieli tekee. Pissaladiére on Ranskan Rivieran pizza ilman tomaattia ja juustoa, mutta sardelleja siinä on oltava ehdottomasti.

Luin netistä, että tuo suomalaisittain hassunkurinen nimi tulee mahdollisesti latinasta (piscis = kala) ja edelleen nitsaksi suolatusta kalasta (peis salat). Se pissaladiéren etymologiasta.

Niinkuin nimikin kertoo piirakan täyte on sipulia. Tein puoli annosta Rouva Raadelman ohjeesta ja siihenkin tarvitaan 600-700 sipulia. Kylläpäs kuorintahomma itketti, mutta oli se sen väärtti.

Ensin kuitenkin valmistetaan pohja, joka voi olla myös pitsapohjan tyylinen hiivataikina tai sitten muropohja niinkuin minä tein.
3 dl vehnäjauhoja ja teelusikallinen suolaa nypitään voin (vajaa 90 g) kanssa sekaisin. Lopuksi joukkoon lisätään 3/4 desiä kylmää vettä ja seos sekoitetaan tasaiseksi. Taikina laitetaan jääkappiin siksi aikaa kunnes täyte on valmis.

Täytteeseen tarvitaan 600-700 g sipulia, jotka kuullotetaan, EI PAISTETA, voi-oliiviöljyseoksessa noin 15-20 minuuttia keskilämmöllä. Sipulimassa maustetaan tuoreella timjamilla (½ rkl), laakerinlehdillä (!), sokerilla (1 tl), suolalla (1 tl) ja mustapippurilla (maun mukaan).

Jääkaappikylmä pohja kaulitaan sopivanmalliseksi - minä tein pyöreän. Kaulitun pohjan päälle levitetään sipuliseos ja asetellaan sardelli- (tai anjovis-) fileet sekä oliivit. Minä löysin K-citymarketista sardellifileitä lasipurkissa, joten siitä jäi toiseksikin kerraksi.

Uuniin menoa odotellessa

Pissaladiéreä kypsennetään 225-asteisessa uunissa puolisen tuntia. Sipuli saa tuossa ajassa oikein kauniin värin ja pohja ehtii paistua kunnolla.

Sipuliseosta olisi saanut olla reilusti enemmän!!!

Suosittelen!

Cuisine nissarde

Nizzalaisessa keittiössä tarjoillaan paljon vihanneksia ja yrttejä kuten Provencessa yleensäkin. Nizzalainen ruoka on yleisimmillään kansanomaista, sellaista rustiikkista - ei turhaa hifistelyä. Toki Nizzastakin löytyy Michelin-tähditettyjä ravintoloita, mutta ne ovat luku erikseen eivätkä kuulu minun suosikkipaikkoihin, jo hintansakin takia.

Lähtiessäni viikonloppumatkalle Nizzaan kirjasin ylös muutamia paikallisia erikoisuuksia, joita maistaisin.
Ensimmäiseksi tielleni osui Nizzan salaatti (Salade nicoise, c:ssä pitäisi olla häntä, mutta näissä näppiksissä sitä ei ole), joka on yksinkertaisuudessaan salaattia, tomaattia, oliiveja, artisokkaa, keitettyä kananmunaa, tonnikalaa ja anjovista. Peruna ei kuulemma kuulu alkuperäiseen Nizzan salaattiin, mutta sitä käytetään aika usein. Yhtä oikeaa reseptiä ei ole olemassakaan!
Luin jostakin, että aitoon salaattiin paikan päällä käytetään sardiineja, kun taas meillä kotona purkkitavarana ostettavat anjovikset ovat kilohailia.

Yhtenä iltana valitsin pääruuaksi "Daube et raviolis", joka on myös paikallinen erikoisuus eli miniatyyrikokoisia naudanlihalla täytettyjä ravioleja voimakkaassa punaviinisoosissa. Daube-liha on haudutettua naudan selkä- ja niskalihaa.

Kikherneistä, oliiviöljystä ja vedestä valmistettava pannukakku eli SOCCA on perinteinen nizzalainen huikopala. Yksinkertaista, mutta niin hyvää. Kävin legendaarisessa Chez Pipossa nauttimassa soccaa, jossa oli ihanan rapsakka pinta. Kaikin puolin suussasulava herkku.

Kolmen päivän lomanen osoittautui liian lyhyeksi kohdata kaikki listatut erikoisuudet. Pan bagnat on myös ehdottomasti nizzalainen pikkupurtava. Tosin se on yhtä kuin Nizzan salaattia vaalean leivän tai patongin välissä. Tyydyin kuvaamaan pan bagnatin kioskin ikkunasta.

Pissaladière on eteläranskalainen pizza ilman juustoa ja tomaattia. Täytteenä ovat pitkään haudutettu sipuli, valkosipuli, oliivit ja anjovis!
Pissaladièren pohja on yleisimmin hiivataikina, joka on kuitenkin paksumpi kuin pitsapohja (jos ei tapaa tehdä paksua pitsapohjaa!). Piirakkapohjaakin, siis ilman hiivaa, voi käyttää.
Tätä herkkua aion valmistaa kotioloissakin ja kirjoittaa siitä erikseen oman tekstin.

Pissaladiéreä maistoin lähtöpäivänäni, mutta se ei ollut parasta mahdollista. Sipulipiirakasta puuttui oliivit ja sardelli, mutta ilmankin se oli kohtalaista. Itse teen varmasti parempaa.

Ristorante Gastone

Kävimme miehen kanssa illastamassa Helsingissä Korkeavuorenkadulla sijaitsevassa ravintola Gastonessa monen vuoden jälkeen.
Gastone ei ole koskaan pettänyt eikä tehnyt sitä tälläkään kertaa. Tupa oli täynnä, joka kertoo suosiosta ja mielestäni myös laadusta. Gastone kuuluu niiden harvojen ei-ketjuravintoloiden joukkoon ja se on erittäin hyvä asia.

Syksyinen ilta on pimeä!

Minä valitsin aluksi katkaraputartarin, jossa oli myös graavilohta, josta en kovin paljon perusta, mutta tässä alkupalassa se menetteli. Miehen lautasella tai oikeammin pannulla oli etanoita, joita minä en vapaaehtoisesti niele. En välittänyt edes kuvata niitä.

Vihreät kikkareet lautasella ovat avokadoa


Pääruuissa päädyimme molemmat lihaosastolle: minulle härän sisäfilettä (Filetto di toro ecologico nostrano) sitruunavoilla ja Gastonen frittiperunoilla.
Miehen lautasella oli harvinaisempaa herkkua: ylikypsää villisian niskaa (Collo di cinghiale stufato), joka oli kuulemma suussasulavaa. Ei pihvissäkään mitään moitittavaa ollut.

Sisäfilepihvi

Villisianniskaa

Pääruuan kanssa tarjoilija suositteli piemontelaista Camp du Rouss Barbera d'Asti DOC 2009, joka oli kuvauksen mukaisesti täyteläistä ja ryhdikästä, mutta lisään vielä, että se oli erinomaisen pehmeän makuista. Alunperin olimme itse valitsemassa Barbera d'Albaa samalta vuodelta, mutta emme tehneet ollenkaan huonoa kauppaa suositusviinissäkään.

Ravintola Gastone on takuuvarmaa vaihtoehto, kun haluaa hyvää ruokaa. Tunnelma on välitön ja palvelu ystävällisen mutkatonta. Hinta-laatusuhde ookoo. Arvosana on ysi plus (9+).

Kreikkalainen ravintola Minos

Lähdimme työkavereitten kanssa ulos syömään! Emme ole turhan usein olleetkaan missään yhdessä. Kaikilla tuntuu olevan aina kiire kotiin ja suurimman osan kotimatkakin suuntautuu poispäin Helsingistä, joten perjantain alkuillan parituntinen oli hyvinkin tervetullut juttu.

Olen itse käynyt pari kolme kertaa aiemmin Minoksessa, mutta aina vaan tuolla muistilokeroissa on ensimmäinen kerta, joka ei ollut kulinaarisesti vaikuttava. En enää tarkalleen muista, mikä ensivaikutelmassa tökki, mutta kovalevylle on piirtynyt jotakin tuntosarvet herkistävää. Silti olen työntynyt ravintolaan toistamiseenkin.
Mietimme porukalla, että Helsingissä ei taida olla kovin montaa kreikkalaista ravintolaa. Joskus aikoinaan on ollut El Greco Eteläespalla ja joku vanhan miehen pitämä pikkuravintola Roballa, mutta kumpaakaan ei enää ole.

Viiden maissa mennessämme ravintolasalissa ei ollut kuin pari muuta asiakasta - lasitetun ulkoterassin tilannetta en tarkistanut. Minoksessa viettämämme reilun parituntisen aikana sali täyttyi liki viimeistä pöytää myöten. Hyvä niin, sillä tänä päivänä ravintolabisneskään ei ole mikään kultakaivos eikä tyhjät tuolit tuota mitään!
Meitä palveli nuori mies, joka ei osannut suomea kuin muutaman sanan. Kattavamman suomenkielisen palvelun saimme hyväntuuliselta vähän varttuneemmalta herrasmieheltä, jolla oli pilkettä silmäkulmassa.

Ruokalistalla olisi ollut useampiakin herkkuja, mutta valitsin alkuun Saganakin, joka on leivitettyä kefalotyrijuustoa. Olisin ehkä kaivannut, että lautasella olisi ollut muutakin kuin kolme juustotikkua. No, olihan siinä sitruunasiivu ja vähän leikattua persiljaa. Toisekseen, eipähän alkuruoka vienyt tilaa pääruualta!

Pääruokavalinta meinasi osoittautua vaikeaksi rastiksi. Otanko naudanpihviä vai karitsanpaistia tai -kyljyksiä? Päädyin viimeiseen vaihtoehtoon enkä pettynyt.
Annos oli iso, kyljykset olivat sopivan medium ja kaikin puolin muutenkin maukkaita. Lisäkkeenä oli muutamia lohkoperunoita.

Aika harvoin sorrun jälkiruokaan ravintolassa, mutta tein sen taas :-D
Suklaatryffelijäätelöä  suklaakastikkeella! Sanoin, että keittiö taisi tyhjentää koko suklaatryffelijäätelöboksin minun lautaselle, niin valtava keko herkkua tuotiin eteeni. Onneksi otin tuplaespresson, että sain huuhdeltua jäätelöä alas.

Ruokajuomaksi valitsin chileläistä Leyda Reserva Cabernetia, joka ei ollut ollenkaan huono valinta.

Minun ei tietenkään tarvitsisi pisteyttää käyntiäni, mutta teen sen silti. En pääse ensivaikutelmastani eroon varmasti koskaan, mutta kyllä Ravintola Minos ansaitsee tämänkertaisen käynnin perusteella 8+.
Palvelu oli kohteliaan ystävällistä. Ruoka kokonaisuutena hyvää, muttei erinomaista. Ulkoterassilla olisi varmasti mukava ruokailla ja katsella samalla aukion ihmisvilinää.

Piirakoita vuosikertasienistä ja -puolukoista

Pakastimen kätköistä löytyi vielä pari rasiallista viimevuotisia suppilovahveroita, joita tiimiläiseni minulle ystävällisesti antoi. Olen kyllä käyttänyt suppiksia viime talven aikana mm. keittoihin, mutta kaikki ei ole kuitenkaan mennyt.
No, siitäpä sainkin idean yllättää perjantai-iltana matkalta palaava mieheni ja leipoa suppis-juustopiirakan.
Pohja on maailman yksinkertaisin: 100 g notkistunutta voita, pari desiä vehnäjauhoja ja ripaus suolaa nypitään keskenään sekaisin ja joukkoon heitetään pari ruokalusikallista kylmää vettä. Se on siinä.
Taikina levitetään käsin taputellen mieleisen piirakkavuoan pohjalle.

Täytteeseen pilkoin (sanoisin hienosti chiffonade, jos kyseessä olisi esimerkiksin jonkun vihreän yrtin pilkkominen) sulatetut, valutetut ja kuivaksi puristetut suppilovahverot, jotka heitin paistinpannulle. Kaveriksi meni yksi hyvänkokoinen sipuli hienonnettuna.
Hetken sieniä ja sipulia pannulla pyöriteltyäni lisäsin niiden sekaan desin verran persiljasilppua,  150 g juustoraastetta ja mausteita (suolaa, mustapippuria ja rakuunaa) sekä purkillisen (2 dl) ruokakermaa plus kolme kananmunaa.
Juustoraaste meinasi tehdä tepposen ja muuttaa mehukkaan täytteen pannukakuksi jo paistinpannulla. Tein taikatemppuja ja sain kuin sainkin täytteen levitettyä kaikkien taiteen sääntöjen mukaan pohjataikinan päälle.

Piirakka oli uunissa (200C) 40 minuuttia. Minun olisi pitänyt peittää se loppuvaiheessa päällyksen tummumisen estämiseksi, mutta enpähän peittänyt. Lopputulos näytti palaneelle, mutta maku ei ollut kärsinyt.

Hyvää oli ja hyvä oli miehen mieli.

Lauantaina meille tuli miehen kollega yökylään. Meillä on tosi huonosti kahvileipää yllätysvieraita, saati muitakaan, varten. Samalla kun olin inventoinut suppikset, panin merkille valtavan määrän puolukoita. Siis puolukkapiirakkaa kehiin.
Tämä on koko luomakunnan helpoin paakkelsi. Pari desiä vehnäjauhoja, desi grahamjauhoja, desi kauraleseitä (miksei muitakin) ja 1½ desiä sokeria sekaisin. Kuivien aineiden sekaan vielä 125 g sulatettua voita. Tästä massasta otin desin verran piirakan päällysmuruiksi.
Loppuun taikinaan sekoitin teelusikallisen ruokasoodaa, desin rasvatonta piimää ja yhden kananmunan. Taikina voideltuun piirakkavuokaan, päälle 3½ desiä puolukoita, joihin sekoitin vähän sokeria ja kruunuksi päälle muruseos (1  dl).

200-asteisessa uunissa 25 minuuttia ja tavisherkku on valmis nautittavaksi.

Sanotaan, että viimeinen pari uunista ulos. Tämä on vasta menossa sinne!

Herkkupala